Pitkäaikaissaurauksista tällä kertaa olevinaan syvällisiä pohdintoja. Eikös nämä sairaudet sitten vaikeuta elämää. Jollain tasolla kyllä, joutuu asioita miettimään useamman kerran ja vahtamaan kaikenlaista, onko lääkkeet mukana jne.

Mites asia on sitten työelämässä. Jo kouluun hakiessani asia tuli esille, kuinka pärjään tälläisen saiaruden kanssa näinkin ruumiillisessa seisomatyössä. Mitä jos verensokerit menevät alas kesken tilaisuuden? Entä jos en ehdikkään syömään? Eikös kaikki ole aivan järkyttävän tarkkaa? Sen voin jo sanoa suoraan että kaikki on mahdollista. Nykyisen lääketieteen avulla voin elää aivan normaalia elämää ja tehdä sitä työtä josta pidän.

Avainsana onkin avoimuus, ei tarkkailu tai pelko. Totta kai omaa tilaansa täytyy seurata, mutta sairauttaan ei tarvitse pelätä tai hävetä. Itse olen kertonut kaikille työkavereille ja pomoille ja opettajille sairaudestani ja sitä kautta asiat ovat hyvin järjestyneet. Nyt kun he tietävät niin kukaan ei katso pahasti jos käyn suklaapalan syömässä nurkan takana jos en muuten ehdi syömään, koska he ymmärtävät. Kertakaan ei ole negatiivista palautetta asiasta tullut, ennemminkin huolenpitoa ja jopa pientä hössötystä. Eli ei kannata salata, ei urasuunnitelmat tai muut siihen kaadu.

Omakohatiset kokemukset itse sairaudesta ovat myös positiiviset. Kertaakaan en ole sen takia joutunut jättämään töitä väliin (paitsi pakolliset kontrollikäynnit) ja aina pieni tauko järjestynyt johonkin väliin että kanasalaatin tms. on ehtinyt huiviin vetäistä. Kuntokin on kasvanut töitä tehdessä ja näinkin sairautenikin voi paljon paremmin. Viime diabetespolikäynnin jälkeen olo on hyvin tyytyväinen hoitotasapainon parannuttua ja painon laskettua.

Että tsemiä kaikille ketkä kävelevät käsi kädessä oman sairautensa kanssa, ei kannata kieltää vaan hyväksyä ja ottaa se vain osaksi omaa elämäänsä. Diabeteskaan ei oikeastaan ole sairaus vaan elämäntapa! :)